susi sorakuopassa

Tekstiseinä olemisen vaikeudesta

21.05.2016 - 18:40 / Wolf.

15 vastausta - “Tekstiseinä olemisen vaikeudesta”

Risu Kirjoittaa:
21.05.2016 - 21:06

Toivon sulle isot halit täältä!<3
Kyllä se ajan kanssa helpottaa, puhuminen auttaa.



Wolf Kirjoittaa:
21.05.2016 - 21:34

Yhyy ku haluaisin olla vaan et kiitos ja ihanaa, mut mua vaan häiritsee ihan sikana se, et ihmiset aina haluu vakuuttaa et kyllä se siitä, vaikka oikeesti se karu todellisuus on, että ei se siitä. Ei aina. Kaikilla ei helpota ajan kanssa. Toisilta tää sairaus vie hengen, toiset kituuttaa viime metreille, toisilla helpottaa. Mutta kaikilla ei helpota. Se on fakta. Ja toisin väittäminen tuntuu pitkäaikaissairaasta vittuilulta ja tänhetkisen pahan olon invalidioinnilta.

Kauheen monta kertaa kirjotin tän kommentin ja poistin, mut sit kuitenki must tuntuu et tää pitää sanoo, koska muuten hyväätarkottavat ihmiset vaan jatkaa samalla linjalla ymmärtämättä, että ne tarkoittamattaan satuttaa niitä joita yrittävät auttaa.



Rouhe Kirjoittaa:
21.05.2016 - 22:00

Samaistuin tähän postaukseen todella paljon. Olen kasvanut pahaan oloon kiinni, se on erottamaton osa minua. Tietynlainen melankolia on aina ollut kaverina, ala-asteen loppupuolella se muuttui itsetuhoisuudeksi ja masennukseksi. Olen syönyt ties mitä lääkkeitä, käynyt kuntoutuksessa ja terapiassa. Tällä hetkellä voin paremmin kuin pitkiin aikoihin. Se tarkoittaa sitä, etten aktiivisesti suunnittele itseni tappamista, ja osaan nauttia vastaan tulevista asioista. Osaan vältellä mahdollisuuksia kuolla. Välttelen korkeita paikkoja, suurten lääkemäärien pitämistä kotonani, junaraiteita, kulkemista siltojen yli ilman korvissa pauhaavaa musiikkia. Välttelen ajattelemasta aihetta, kirjoittelemasta tällaisia tekstejä.

Haaveilen kuolemasta varmaan joka päivä, ja olen varma, että en kuulu tähän maailmaan. Olen kuitenkin rakentanut ihmissuhteita, ja läheisilleni olisi kova paikka jos noin vain lähtisin. Olen opetellut sietämään elämää, ja nauttimaan siitä niin paljon kuin irti saan. Itsensä tappaminen on nyt kielletty vaihtoehto, joten elän, kun ei ole muutakaan mahdollisuutta.

Silti olen aika onnellinen. Kyllä minä asioista pidän, rakastan ja iloitsen. Vähän niinkuin häkkiin vangittu lintu – laulan kyllä, vaikka haaveilen jatkuvasti ulkoilmasta.

Tsemppiä. On mahdollisuus, että sullakin helpottaa, ja elämä tulee siedettävämmäksi.



Kati Kirjoittaa:
21.05.2016 - 22:05

Ihan ensimmäiseksi totean, etten tiedä masennuksesta sen enempää kuin mitä olen pintaraapaisuna sitä kokenut.

Näin 25-vuotissyntymäpäiväni enemmän muistutuksena siitä, miten vähän olen saanut elämälläni aikaan ja kaikki tuntui tappelevan vastaan ja jumittavan. Muistan vain maanneeni sängyssä naamallani ja itkeneeni paskaa oloa. En tuohon ikään mennessä ollut saanut mistään pysyvää työpaikkaa (enkä saisi vielä moneen vuoteen), olin parisuhteessa mutta se oli kaoottisella törmäyskurssilla, tunsin olevani ulkopuolinen joka tilanteessa.

Olen nyt 31. Tähän väliin mahtui siis jokunen vuosi sitä samaa skeidaa, yritykset palkittiin nyrkkinä naamalle. Sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin melkein yhdessä rytäkässä. Se oli lähes fyysinen tunne, kun ravistin vanhan elämän pois selästäni. Tein isoja päätöksiä, joilla oli korkea riski päättyä huonosti. Mutta sillä kertaa Mars tai Venus tai Jupiter ilmeisesti oli aivan helvetin hyvässä asennossa ja asiat alkoivat muuttua. Löysin ihmisen, joka on täsmälleen samalla aaltopituudella ja jolla on ollut kärsivällisyyttä korjata minua edellisen elämän haavoilta. Minulla on työ, josta pidän. Olen tavannut mahtavia ihmisiä. Olen hitaasti alkanut hyväksyä itseni, vaikka usein vielä taannunkin edelliseen peilikuvaani ja joskus se pääsee yllättämään vähän liiankin hyvin.

Kuten sanoin alkuun, niin en ole kokenut masennusta niin pahana, kuin tiedostan sen voivan olla joillakin ihmisillä. En väitä ymmärtäväni vain sen perusteella, että olen nähnyt siitä vilauksen. Mutta sinussa näen tyypin, joka on taistellut pian 26 vuotta ja on edelleen hengissä. Kunnioitan sua sen takia enemmän kuin osaan tässä edes kertoa.



Aunty Kirjoittaa:
21.05.2016 - 23:39

Halit taalta rapakon takaa huolestuneelta. I know you don’t care, mutta silti. Olet mielessa usein. Onko laakarisi informoinut sinua seuraavasta: Sertalinilla (taalla Zoloft nimella myytava)on useita negatiivisia sivuvaikutuksia. Yksi niista on itsetuhoiset ajatukset, varsinkin nuorilla aikuisilla. Myos Zoloft voi aiheuttaa ahdistusta henkiloille joilla on siihen taipumusta. Vaihda laakkeet kunnes loytyy sopivat. Esim. voisit kokeilla Paxil (paroxetine)10mg – 20mg paivassa (tai vahemman). Paxil suositellaan usein henkiloille joilla on myos “anxiety disorder.” Myoskin on taytta potaskaa ettetko voisi syoda rauhoittavia toissa ollessasi. Mita hittoa! Tottakai voit. Jos sulla on pahoja anksti/paniikki “kohtauksia” niin pyyda siihen lekurilta esim. Klonopin tabletteja (clonazepam). Yksi 1mg tabletti “takes the edge off” pahaltakin paniikilta. Taalla naita Klonopin tabletteja myydaan jopa kielen paella sulavina lappusina, jos sattuu olemaan tiukka paikka eika juotavaa lahettyvilla. Jos sulla on ollut pitka masennus/ankstiputki paella, varsinkin tommonen kun kuvailit etta niinku adrenaliini piikkeja lyodaan paivasta toiseen viikko tolkulla, saatat tarvita mojovamman laakityksen etta se saadaan poikki ja keskushermosto rauhoittumaan. Esim. 1mg clonazepam tabletti kaksi kertaa paivassa 20 paivan ajan, ja sitten “taper off” 1/2 tabletti kahdenksan paivan ajan. I know, been there, done it. Ala karsi kulta, apua loytyy, vaadi, pida mekkala jos tarvii, vaihda lekuri. Hyva psykiatri on “solution oriented” eika vatvo vanhoja. Naa oireet ei puhumalla parane eika mene pois. Se ois vahan kuin otettais sokeritautiselta insuliini pois ja sanoittais etta mene cognitiiviseen terapiaan. Painu ensiapuasemalle jos tulee ylivoimaisen anksti olo. Love and Light My Darling:)



- Kirjoittaa:
21.05.2016 - 23:42

Olen ollut aika samassa tilanteessa, olen ehkä edelleenkin. On paskaa oloa, on ahdistusta.

Olen nyt myös 26, pian 27. Vielä 5 vuotta sitten halusin kuolla, halusin vain lopettaa kaiken. Tein aktiivisesti asioita sen eteen. Onneksi en koskaan onnistunut.
En ole edelleenkään kauhean hyvässä kunnossa. Olen jatkuvasti ahdistunut ja kärsin parhaimmillaan jonkinasteisesta pahasta uupumuksesta, jonka vuoksi en pysty nukkumaan liki ollenkaan.

Mutta tänä päivänä en halua enää kuolla. En tiedä, mikä muuttui ja milloin, mutta haluan nähdä asioita. Huolimatta siitä, että olen yksinäinen ja voin huonosti, ajattelen että seuraavassa päivässä on jotakin nähtävää kuitenkin. Pahatkin asiat ovat nähtäviä, mutta ovatpahan jotain. Kuolemasta kun ei kukaan tiedä, onko se vain mustan tuijottamista vai onko mitään. Sen ehtii kyllä tarkistamaan, ihmisen elämä on lyhyt. Sen ajan nyt seisoo vaikka päällään, jos tarve vaatii.

Olen rakentanut itselleni syitä, joiden vuoksi elää. Metsälenkit, kirjoittaminen, vaikka netin selailu jos ei muuta. Pieniä juttuja, mutta kuitenkin.
Ajattelen aina, jos ahdistaa, että tämä on elämä ja menee nyt näin. Lopussa yhdellä päivällä, viikolla tai vuodella ei ole mitään väliä. Olisi tietysti kiva, jos on tehnyt asioita joista nauttii (sinun kohdalla piirtäminen) ja ehkä muuttanut vähän maailmaakin (sinun kohdalla piirtäminen, jälleen). Mutta tämä on vain elämä. Koska kukaan ei tiedä mistä kaikkeus on tullut ja miksi, sellaisia asioita on ihan turha miettiä. Sitä voi vain mennä, katsoa asioita, kuulla asioita, olla vain.

Päiviä ja hetkiä ne huonotkin päivät ja hetket ovat. Loppupeleissä niillä ei ole väliä, mutta miksi niitä ei eläisi?

Tsemppiä hurjasti!



Lampi Kirjoittaa:
22.05.2016 - 11:10

Tää on kovaa tekstiä, ja samalla erittäin totta.
Perheenjäseneni on sairastanut depressiota nyt 32 vuotta. Joskus on vaikeita kausia, joskus vähän helpompia, mutta sairaus on aina läsnä. Tiedän hänen kertomansa ansiosta, miltä elämä tuntuu vakavaa depressiota sairastavan mielestä. Tietenkin toivon, että hän paranisi. Mutta hän on edelleen minulle läheinen ja rakas ihminen, oli depressiota tai ei. Tiedän, että hän etsii joka päivä itselleen olemassaolon syyn, ja monesti se on joka päivänä eri kuin edellisenä. Hän elää päivä kerrallaan, sillä tulevaisuus ahdistaa.

Ehkä terapian avulla sun olosi helpottaa vähän. Ehkä sulle tulee tulevaisuudessa enemmän kausia, milloin asiat on vähemmän perseestä. Tai ehkä jonkin toisen hoitomuodon avulla. Tai ehkä sun elämässä tapahtuu jotain, mikä edes vähän auttaa.

Toivon koko sydämestäni, että sun vointisi edes vähän helpottaisi. Vaikka toi kaikki ei lähtisikään pois, niin sulla olisi ainakin joskus vähemmän huono olo.
Voimia sulle.



:::: Kirjoittaa:
22.05.2016 - 12:12

Täytän kans ite tänä vuonna 26 ja oon jotenki oppinu pikkuhiljaa hyväksyyn että en ehkä koskaan tuu oleen terve. Mulla on paniikkihäiriö ja ptsd ja masennusta aina joskus. Oon ollu lääkityksellä vuodesta 2006. Rauhottavia en oo käyttäny enää moneen vuoteen ku ei ne oikein sovi mulle. Oon käyny on/off terapiassa mutta ei siitä oo hyötyä kun esitän iloista ja hyvinvoivaa vaikka en sitä olis. Toivon että sun olo helpottais. Oon pitkään seurannu sun blogia ja toivon todella että saisit sellasen avun joka edes vähän helpottas sun oloa. Voimia.



Leviathan Kirjoittaa:
22.05.2016 - 20:36

Minä en ole kiltti ja ihana.

“Jos 16 vuotiaana mulle oltais sanottu et 10 vuoden päästä tilanne on tää, olisin tappanu itteni.”

Et olis, luulen mä. Olisit muuttanut asioita niin että tämänhetkinen tilanne ei olisi tällainen. Onneksi emme tiedä tulevaisuuttamme. Tekisimme huonoja päätöksiä.

…kuten esim. “naulaisimme itsemme arkkuun”. Viisastako??

“..hirvein asia on mun naama…”
Täydellistä itseinhoa ja kehon raivoisaa vihaamista. Josta johtuva tarkoituksellinen (eräässä merkinnässäsi esiintuomasi) oman lapsuudesta asti olleen minäkuvan, nimen ja perusihmisyyden henkinen tuhoaminen. Rakennettu uusi minäkuva. Tehty uusi nimi jolla ei ole menneisyyttä joka tukisi nimen henkistä rakennetta.-ei runkoa jolle rakentaa.
Entisellä minällä oli kuitekin ns. “runko”, lapsuuden “viaton” aika. Siihen olisi voinut yrittää tehdä uuden pinnoitteen.
Ei haluta hyväksyä omaa kehoa, pidetään mahdottomana oppia käyttämään kehoa(vaikka se väärä onkin)elämisen perustarpeisiin, hyväksyä olemassaolonsa tarkoitus tässä sukupuolessa/kehossa. Käyttää sitä oikein(vaikka se edelleen väärä onkin)ja sitä myöten oppia jopa pitämään kehonsa toimintakyvystä.(ja hyväksymään ne asiat mihin se ei pysty.)

Itseltäni meni n.10 vuotta oppia. Yritysten,erehdysten ja “yksi askel eteen, kaksi taakse” vaiheiden sävyttämät vuodet.
Kaikki eivät opi. Jos eivät halua.

Itsensä murhaaminen…niin,omassa blogissani on merkintä mitä tapahtui kun yritin itse lopettaa aikoinaan kaiken. En halua sellaisten tuntemusten, raa’an,sielunrepivän kauhun ja raastavan kuolemanpelon jäävän viimeiseksi tuntemuksekseni tästä tuhoontuomitusta maailmasta. Sellaista tappotapaa ei ole ettei tuntisi viimeisellä mikrosekunnilla niitä tunteita, aivot ovat siinä asiassa uskomattoman nopeilla kierroksilla toimivia.

Minä tunsin ne.

Kaikkea hyvää ja valoisuutta toivotan kuitenkin vilpittömästi elämäsi polkuihin, varjoihin, pimeyden raskauteen. Toivottavasti hoidot auttavat.
Nyt katoan, ja jätän sinut rauhaan. Turhia ja ikäviä olivat sanani, silti ne kirjoitin.

p.s.Ennenaikainen kuolema on aina turha.
Niin myoskin uskallan ajatella ja väittää.

Leviathan.
(jonka puolison tarun mukaan jumala tappoi, etteivät täyttäisi maailmaa ja maailman meriä kaltaisillaan.)



Wolf Kirjoittaa:
22.05.2016 - 23:49

Tää olis niiku yleinen pyyntö, ettei ihmiset projisois omia mielenterveysseikkailuitaan toisiin, ku me ollaan niiku yksilöitä jotka tulee omista yksilöllisistä taustoistaan ja elää omaa yksilöllistä elämäänsä~

(Leviathanille vähän kotiläksyi: dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö, transsukupuolisuus, dystymia ja kaksoismasennus. Ihan vaan ettei tulevaisuudes tarvii syyllistää ihmisiä niiden sairauksista, eikä vihjailla et jonku tuntemattoman ihmisen sukupuoli-identiteetti johtuu siitä et se on kipee.)



Leviathan Kirjoittaa:
23.05.2016 - 3:27

Mun ei pitänyt enään tulla tänne häiritsemään ja rasittamaan olemassaolollani elämäsi vaikeaa ja henkisesti kuluttavaa aikaa. Mutta en voi antaa tällaisten ikävien väittämien ja olettamusten minusta jäädä oikaisematta.

Mä sanon nyt aika kylmästi erään asian näin aluksi.

Minä en syyllistä ihmisiä heidän sairauksistaan enkä ivaile ihmisten voimattomuudesta elämänlaatua tuhoavien henkisten tai ruumiillisten sairauksien kanssa taistelemisesta ja päivästä toiseen selviämisestä.Se ei kuulu eikä tule kuulumaan minun elämänkatsomukseeni.

Piste.

Olet sairas, ja saat hoitoa. Ja kuten edellä sanoin,toivon todella, että se auttaa.(vaikka et taida valitettavasti uskoa minua).

Tuota lausettasi “hirvein asia on mun naama” aloin diagnosoimaan omiin hoitokokemuksiini pohjautuen,yrittäen itse ymmärtää senhetkistä tilannettasi.Innostuin liikaa,pieleen meni. Olen pahoillani.

Ja noista antamistasi “kotiläksyistä” muutama kuului omaan diagnoosiinikin aikoinaan.
Joista johtuen ei minun oma “matkani” mikään “seikkailu” ole ollut.
Se oli(ja on) samantapaista, raakaa sielua ja henkistä oloa murskaavaa itsensä eteenpäinrepimistä kuin sinullakin. Yritin vain sanoa, että aina voi toivoa. Että jonain päivänä vois olla paremmin…..Että mä saatan jopa ymmärtääkkin jotain näistä elämän kipeistä kiemuroista.

Mutta käsitit sen näköjään väärin ,ja otit sen jonkinnäköisenä syyllistämisenä ja vittuiluna sairauksistasi. No,en sitä vittuiluksi tarkoittanut. Eikä syyllistämiseksi.

Yksi asia vielä.

Minä EN vihjaile että mielenterveysongelmista tai sairauksista kärsivä ihminen olisi esimerkiksi biseksuaali.

Perustuen siihen että….

Itse en ole uros enkä naaras. Olen kumpikin enkä kumpikaan. Ymmärsin sen lopulta, “löysin” itseni.
Olen henkisesti edelleen hoitoa saava, siltikään seksuaaliidentiteettini ei ole millään tavalla sidoksissa pääni säröilyyn.
Miksi olisi??

Ihmettelen;
Mikset sinä voisi kuntoutua? Kuka tai mikä sen oikeasti kieltää tai estää? Millä tai kenellä on oikeasti oikeus estää??

Leviathan.

p.s.Itsemurhasta kirjoitin omista kokemuksista siksi,että ottaako sellaisen riskin että ajatukset saattavat olla sellaisia viime hetkellä, kun ei voi peruuttaa tapahtuvaa.
Se oli sen tarkoitus.



Wolf Kirjoittaa:
23.05.2016 - 4:36

Joo okei selvästi meillä on tässä kommunikaatiokatko tapahtunut, no niin. Mutta avaan sitten sitä, miksi ymmärsin kuten ymmärsin.

Syyllistämisen viba tuli kahdesta kohdasta: Ensin “Olisit muuttanut asioita –“, mikä antaa ymmärtää, että sairaus olisi ollut omalla toiminnalla vältettävissä. Sitten “Kaikki eivät opi. Jos eivät halua”, mikä antaa ymmärtää, että kehonsa ja itsensä kanssa elämisen “oppiminen” on omasta tahdosta kiinni.

En tiedä miten biseksuaalisuus tähän liittyy, seksuaali- ja sukupuoli-identiteetti ovat kaksi eri asiaa (seksuaali-identiteetti on se, ketä haluat tai et halua panna, sukupuoli-identiteetti on se, kuka sä olet, mies, nainen, sukupuoleton, muunsukupuolinen, jne.). Koin kehotuksesi “hyväksyä olemassaolon tarkoitus tässä sukupuolessa/kehossa” kehotukseksi olla pyrkimättä muuttamaan kehoa koettua sukupuolta omasta mielestä tyydyttävästi vastaavaksi, vaan vain opetella elämään nykytilanteen kanssa, jopa pitämään siitä. Mikä ei tutkitusti johda transsukupuolisten ihmisten kohdalla hyvään lopputulokseen. Tekstistäsi tuli vaikutelma, että transsukupuolisuuteni johtuu “itseinhostani” (joka on väärä sana, koska puhuin dysmorfiasta), ja siihen itseinhoon vaikuttamalla sukupuoliristiriita poistuisi.

Mutta joo, selvästi tämä nyt oli klassinen tilanne, jossa sävy ei välity tekstissä ja virheelliset olettamasi minusta näyttäytyivät mulle vittuiluna. Pahoittelen. Mun kuntoutuminen on teoriassa mahdollista, mutta en itse usko mun omalla toiminnalla voivan olla siihen enää tässä vaiheessa vaikutusta, kun olen jo kaikki ns. viralliset reitit käynyt läpi, ja tilanne on säilynyt täysin muuttumattomana yli 15 vuotta, eli yli puolet mun elämästä. Jos kuntoudun, se on sattumaa. Kyse ei ole kieltämisestä tai estämisestä, mä olen itse itsestäni vastuussa mutta aivokemiat ei muutu ajatuksen voimalla.



L Kirjoittaa:
23.05.2016 - 21:52

Pakko nyt tarttua tohon viimeseen kappaleeseen, tai pikemminkin sen loppuosaan. Ja erityisesti sen viimeiseen lauseeseen vieläpä.

“Mun kuntoutuminen on teoriassa mahdollista, mutta en itse usko mun omalla toiminnalla voivan olla siihen enää tässä vaiheessa vaikutusta, kun olen jo kaikki ns. viralliset reitit käynyt läpi, ja tilanne on säilynyt täysin muuttumattomana yli 15 vuotta, eli yli puolet mun elämästä. Jos kuntoudun, se on sattumaa. Kyse ei ole kieltämisestä tai estämisestä, mä olen itse itsestäni vastuussa mutta aivokemiat ei muutu ajatuksen voimalla.”

Aivokemiat juurikin muuttuu ajatuksen ja tottumuksen voimalla. Aivot on hirveän sopeutuvainen elin monissa asioissa ja juuri ahdistuneisuuden ja muun suhteen on mahdollista edistyä ihan sillä että tekee. Sulla on ilmeisesti ollut ihan toimivat mömmöt joiden avulla oot voinu/voit käydä tapahtumissa joissa haluat(?) käydä. Siitä se lähtee. Ensin siitä että luottaa siihen että lääkkeiden avulla pystyy ja ehkä jossain vaiheessa vähemmillä lääkkeillä tai jopa kokonaan ilman. Sulla on sen verra raffi tausta että en yhtään ihmettele että on ollut vaikeat viistoista vuotta, mutta sen ei ole pakko olla niin että seuraavankin kymmenen vuoden jälkeen vaan kaduttaa. Ei kukaan voi luvata että asiat on varmasti paremmin, voi tulla uuttakin paskaa niskaan, mutta ei kymmenen vuotta kaikesta huolimatta ole vielä ikuisuus. Vaikka se siltä tuntuisikin.

Been there, done that…jossain määrin. Oman terapeuttini kanssa ollut aika paljon puhetta unelmoinnista. Itselläni on paha taipumus tukahduttaa itse omat haaveeni eikä se ole terveellistä kenellekään.

Tiedän ettei masentuneena/ahdistuneena/siinä paskakasassa rypiessä tunnu mitenkään madolliselta että asiat olis jotenkin toisin, mutta toivon että löytäisit edes jonkin asian jota haluaisit tavoitella ja uskaltaisit lähteä rakentamaan elämääsi niin että pyrit sitä haavetta tai haaveita kohti. Sussa on selvästi sitä kipinää sen verran että oot tähän asti päässy, nyt vaan taas koitat sinnitellä siihen asti et on helpompaa. Mä uskon etten oo ainoo jonka elämästä oot tehny parempaa sun taiteella.



Leviathan Kirjoittaa:
24.05.2016 - 1:33

Anteeksi jälleen ilmestymiseni, mutta korjaan vielä pari juttua…

Syyllistyit kommentistani “Olisit muuttanut asioita niin että tämänhetkinen tilanne ei olisi tällainen.” joka oli vastine “Jos 16 vuotiaana mulle oltais sanottu et 10 vuoden päästä tilanne on tää, olisin tappanu itteni.” lauseeseen. Kummankin lauseen sisällön toteutuminen on mahdotonta tässä ajan ja paikan todellisuudessa.

Rauhoituhan, en halua sinun tuntevan syyllisyyttä lauseiden takia, jotka eivät johda mihinkään.

Mutta silti kaikki mitä me teemme nyt, vaikuttaa tulevaisuuteen, joka ei ole vielä toteutunut.

Mutta sitä en todellakaan tiedä enkä väitä,olisiko sairautesi taso helpottanut tekojesi takia vai ei. Kun emme edelleenkään näe tulevaisuuteen, ei ole kristallipalloa eikä teleporttia.

“Olen henkisesti edelleen hoitoa saava, siltikään seksuaaliidentiteettini ei ole millään tavalla sidoksissa pääni säröilyyn.” Lauseessani on virhe. Piti olla “sukupuoliidentiteettini”.
Kolmen aikaan aamuyöllä menevät sanat sekaisin.

“…..mielenterveysongelmista tai sairauksista kärsivä ihminen olisi esimerkiksi biseksuaali.”
Ei biseksuaalisuus tähän liitykkään, otin sen esmerkiksi lauseeseen. Huono esimerkki ja huono lause, joka johti ilmeisesti väärään olettamukseen.

Tarkoitin että…..

Seksuaali-ja sukupuoli-identiteetti ei ole sidoksissa millään tavalla mielen sairauksiin.
Jos mielen sairaus helpottaa, ihmisen seksuaali-ja sukupuoli-identiteetti ei muutu.
Itse uskon näin.

Sinä tiedät seksuaali-ja sukupuoli-identiteettisi, eikö niin. En väitä enkä usko, että sairautesi korjautuminen muuttaisi tai vaikuttaisi seksuaali-ja sukupuoli-identiteettiisi.

Erilaisuutemme(en pidä tästä sanasta yhtään, minä en ainakaan ole “erilainen”)ei ole sairaus. Se on osa omaa ihmisyyttämme.

Olen valitettavasti edelleen sitä mieltä että “väärän” kehonsa kanssa oppii tulemaan toimeen.
Että inhoaminen ja jopa vihantunteet lievenevät.

Olen itse esimerkki siitä.

En missään nimessä moiti enkä syyllistä sinua jos itse et tähän “oppimiseen” usko.
Sinun apusi on muualla, niinkuin olet itse todennut ja olet varmasti siinä asiassa oikeassa.
Meillä muilla ei ole siihen mitään sanomista eikä oikeutta arvostella eikä vähätellä.

Muuten, tässä olisi kysymyksiä jos kiinnostaa vastailla sillon kun jaksaa. Muidenkin blogeihin näitä olen laittanut.

1. Horoskooppimerkki
2. Kiinalainen horoskooppimerkki.
3. Luonnonsuojelija vai materialisti?
4. Kahvi,tee,vai kaakao?
5. Auto, moottoripyörä, polkupyörä vai linja-auto?
6. Jos joutuisit autiolle saarelle, minkä ottaisit mukaan?
Ihminen, piirrustusvälineet, bajamajan vai tulitikut?
7. Minkälainen ihminen on Wolfin vastakohta?
8. Mikä on elementtisi; tuli, ilma, maa vai vesi.
9. Hienoin tähtikuvio?
10. Ja lopuksi kaikkein järjettömin, älyttömin ja hölmöin kysymys;
Miksi?

Piirtäen vastaaminen olisi mukavaa, toki sanatkin riittävät.

Leviathan

P.S Vaikka mä kyseenalaistan asioita sun blogissas, niin silti olen sun puolellas.
Kovin vaikea ehkä uskoa, mutta..silti.



Wolf Kirjoittaa:
27.05.2016 - 16:28

Joo okei, tän postauksen kommentoiti loppuu tähän. Haluan sen vaan vielä sanoa, että ihan oikeesti kroonisista psyykkisistä sairauksista ei parannuta ajatuksen voimalla. Aivot on sopeutuvainen elin, mutta niissä olevia rakenteellisia ja kemiallisia ongelmia ei voi vain päättää ajatella pois, vaan siihen vaaditaan hoitoa, eikä silloinkaan tilanne ole aina korjattavissa. Kaikenlainen ihmisen oman toiminnan korostaminen mielenterveyskuntoutumisesta puhuttaessa syyllistää sairaita ihmisiä ja on siten myrkyllistä, enkä halua altistaa tän blogin nuoria lukijoita sellaselle ajattelulle.

Avain masennuksesta parantumiseen tai sen kanssa elämisen helpottumiseen voi joskus joidenkin potilaiden kohdalla olla omien negatiivisten ajatusmallien purku ja uudelleenohjaus, mutta kaikki eivät kykene siihen, eikä se ole heidän syynsä tai valintansa. Ite esim. edelleen torjun alitajuisesti kaiken yrittämäni itsesuggestion, vaikka sitä on nyt viimeiset kaks vuotta tehty ihan ohjatusti kerran viikossa. Tää sairaus ei ole suoraviivainen eikä taudinkuva seuraa kaikilla samaa kaavaa, ja se kroonisuuden todellisuuskin pitää hyväksyä. Mua ei auta tippaakaan se, että mulle sanotaan että saatan ehkä joskus parantua (ja vielä vähemmän auttaa se, että saa kuulla että olisinhan toki jo parantunutkin jos vaan olis tahtotilaa). Mua auttaa kuulluksi tuleminen, empatia ja toisten ihmisten kohtaaminen.

Kukaan meistä ei valitse olla sairas, ja jos tästä ois aina mahdollista omalla toiminnalla päästä irti, me oltaisiin kaikki terveitä.